1. elokuuta 2013

The place where my roots are coming from

Moikkamoi ihanuudet! 

Olimme kesäkuun puolessavälissä noin parisen viikkoa perheeni kanssa kaukana lämpimässä eli poissa täältä Suomesta, paikassa josta juuremme ovat kotoisin. Palattuani, lähdin melkein heti takaisin tien päälle poikaystäväni kanssa ja suunnattiin tällä kertaa Ruotsiin pienelle minilomalle muutamia päiviä ennen hänen armeijaan lähtöään. Teen siitäkin reissusta ihan oman postauksen pian ja kerron siellä niistä kuulumisista sitten lisää. Rullataan nyt takaisin mun juuriin ja tukahduttavaan auringon lämpöön. Kuvia kertyi muistikortille melkein nelinumeroisen määrän verran, joten luvassa on pitkä postaus mukavan kuvaähkyn kera.

Olen kirjoittanut blogiani jo yli kaksi vuotta, mutten ole täällä kertaakaan sen syvemmin kirjoittanut sellaisista asioista, jotka ovat osa mua ja mun elämääni. Ajattelin päästää teidät tämän postauksen avulla hieman lähemmäksi minua ihmisenä. 


Meidän matka ei alkanut ihan niin sujuvasti kuin elokuvissa. Timppa heitti meidät autolla Helsingin lentokentälle hänen serkkunsa kanssa ja saattivat ihan sinne matkalaukkujen punnituksiin saakka. Tämän jälkeen meiltä tarkistettiin normaalisti passit ja saatiin lentoliput. Yllättäen huomattiin, että meidän mamma olikin vahingossa ottanut mukaan mun veljeni vanhan passin sen uuden sijasta, jotka me uusittiin viimevuonna. Mä purskahdin kovaan ja äänekkääseen nauruun, jota en pystynyt millään hallitsemaan enkä kontrolloimaan, äitini sen sijaan oli ihan hermorauniona, kirosi minkä kerkesi ja Nima raukka ei tiennyt mitä siinä tilanteessa hänen olisi pitänyt tehdä. Lähtöselvityksen virkailija sanoi, ettei meillä ole syytä huoleen. Hän ohjasi meidät lentokentän vieressä sijaitsevalle poliisiasemalle ja neuvoi meitä kiireisesti anomaan sieltä Nimalle väliaikaista passia. Riennettiin sinne sanoisinko juosten ja tuskahiki otsasta valuen. No siellä meitä odotti puolestaan armottoman kokoinen jono. Siinä kohtaa mua ei enään naurattanut ja äitiltä pääsi monen monta sammakkoa suusta ja tokaisi miten hän saattoi olla niin huolimaton. Siellä pikkuruisessa poliisilaitoksessa oli kaksi vaivaista luukkua, mutta vain toisesta luukusta palveltiin. Ilma oli tunkkainen ja tunsin äitini jumalattoman kokoisen stressin määrän. Äitiltä loppui maltti vartin odottelun jälkeen ja päätti kysyä jospa me päästäisiin seuraavaksi. Luukun toisella puolella oleva poliisivirkailija päästi meidät muiden ohi, sillä (herran kultaisia sanoja lainaten) ne jotka tarvitsevat kiireisesti väliaikaista passia otetaan ennen muita automaattisesti vastaan. Thank god, sillä jos olisimme vielä toisen vartin tai kolmannen vielä odottaneet, emme olisi millään ehtineet lennollemme. Menimme kaikki kolme siihen hädissämme selittämään yhteen ääneen tapahtunutta. Poliisivirkailijan piti meidän tapauksessa soittaa iskälle asti, varmistaakseen veljeni tiedot sun muut tarvittavat seikat, sekä tietenkin uusi passikuva väliaikaisen passin tekoon. Hieman alle puolituntia siinä vierähti, jonka jälkeen saatiin nimalle vaaleanpunaisella kannella varustettu suloinen passi aikaan ja johon äiti joutui pulittamaan suolaiset 90 euroa. Passi on Nimalla vielä alle 6kk voimassa, mutta pian hankitaan sille ihan uusi passi, johon menee taas mukavan kokoinen rahasumma. 

Mitä tästä siis opimme? 

Oppitunti numero yksi: tarkistattehan AINA passinne ennen reissuun lähtöä.  

Kerkesimme juuri sopivaan aikaan lennollemme, eikä Niman pinkki passi aiheuttanut koko matkamme aikana mitään lisäongelmia, onneksi! Meillä oli meno- sekä paluumatkalla välilaskut Istanbulin lentokentällä, josta menomatka oli kokemuksena aivan uuvuttava ja kamala. Jouduimme odottamaan tuskalliset kuusi tuntia Istanbulissa ennen iltalentoamme Kurdistaniin, äitini kotikaupunkiin nimeltä Suleymania. Onneksi Istanbulin lentokentältä löysin Starbucksin sammuttamaan janomme, Tax Free myymälän, jossa hetken jaksoimme pyörähdellä ja lopulta eksyin paratiisin nimeltä Victoria's Secret, jonne jäin shoppailemaan melkein tunniksi. Mukaan tarttui ihania juttuja, mm. tämä uusi täydellinen puhelinkotelo iPhonelleni. Loput ajasta saimme kulumaan Niman kanssa pelikorteilla pelaillen, kun taas äiti päätti ottaa mukavat nokoset lentokentän tuolien houkuttelemana.


Näin jälkeenpäin mua harmittaa, etten muistanut ottaa teille kuvia kaikista meidän kotimaamme herkkuruoista, sillä koko meidän reissumme ajan saatiin nauttia niin taivaallisen hyvistä aterioista, että pelkästään niistä ajattelimen saa mun mahani jo kurnimaan. Meidän äiti on onneksi niin taitava ruoanlaittaja, että päästään kotonakin usein nauttimaan sekä kansallisruoistamme, että suomalaisista lemppariruoista. Tässä nyt hieman sitä aitoa ja oikeaa Shish kebabbia, NAM! 


Kuvassa komeilee veljeni ja meidän enomme Surkewin (Ruotsissa ennen asuva enoni, josta olen monesti täällä blogissani maininnut) upea Toyota Land Cruiser, jonka hankkisin omaan käyttööni aivan varmasti, kunhan vaan voittaisin ensin jonkun muhkean lottopotin. Tänä vuonna koettiin ihan erilaisia asioita verrattuna vuoteen 2006, jolloin matkustimme ensimäisen kerran kotimaahamme. Eiryitesti kiinnitin huomiota siihen, että ihmisistä on tullut paljon varakkaampia Kurdistanissa verrattuna edelliseen visittiimme. Oli mukava huomata, että melkein kaikissa asunnoissa on nykyään normaalit vessat. Olin silloin 14 vuotias, kun ensimmän kerran törmäsin vessoihin, joissa oli reikä lattiassa. Aluksi se oli aivan hirvittävää, enkä voinut uskoa, että joudun asioimaan koko lomani aikana tuollaisissa vessoissa, missä on hieman epämukava olla. Onneksi totuin siihen paremmin kuin veljeni, sillä hän vihasi niitä sydämensä pohjasta. Onneksi niiden rakentaminen on jäänyt vähemmälle, eikä suihkussakaan tarvinnut käydä enään ämpärien voimin. Kuitenkin joillain sukulaisillani oli vielä tämä kyseinen vessa edelleen, jossa joutui taas hieman miettimään, että miten tässä nyt sitten oltiinkaan. :D

Yllätyimme suuresti kuinka suurin osa kansasta omistaakaan aivan älyttömän upeat menopelit! Tiedän kyllä, ettei pelkkä auto kerro kaikkea, mutta melkein jokainen hurjasteli kuvassa näkyvän upean maasturin ratissa, joten kyllä se mielestäni kertoo jo sen, että elintaso on siellä noussut positiivisesti ylöspäin. Todella vähän nähtiin tavallisia henkilöautoaja tai varsinkaan mitään romuautoja, tiet vilisi mersuja, bemareita ja niitä kalliimasta päästä komeilevia autoja, mikä oli todella hassua, kun täällä on tottunut näkemään hieman toisin.


Mulle koko matkan tärkein kokemus ja jota odotinkin kovasti, oli päästä mun mummini, sekä enoni haudalle. Vuonna 2006 näimme veljeni kanssa isoäitini ensimmäisen ja viimeisen kerran. Se oli meille erittäin tärkeää, sillä muita isovanhempiamme emme ole koskaan päässeet tapaamaan. Mummini menehtyi noin muutama vuosi ensimmäisen kotimaa matkamme jälkeen sairauteen, mikä oli kahdelletoista sisarukselle kova pala purtavaksi. Mun mummini oli hiljainen, mutta erittäin hyväsydäminen ja iloinen, hänen hymynsä muistutti erittäin paljon äitini hymyä. Muistan hänet myös ahkerana rukoilijana. Kannan hänen rukousnauhaansa kunnialla, varjelen sitä täydellä sydämellä ja rakkaudella. Rakas enomme oli perheen 13:sta lapsi, äitini kuvaili häntä herttaiseksi ja iloiseksi ihmiseksi ja jonka kanssa hänellä oli aina hauskaa. Emme koskaan veljeni kanssa päässeet tapaamaan häntä sillä hän mehentyi jo kauan ennenkuin me molemmat olimme edes syntyneet tähän maailmaan. Hänen haudalle pääseminen oli silti meille todella tärkeää. Äitini syntyi pienessä kylässä, joka on yli kaksi tuntia kaukana kotikaupungistamme. Meidän isoisämme hauta sijaitse myös siellä ja jossa olisimme niin kovasti halunneet käydä. Yllättävien esteiden takia emme valitettavasti päässeet näkemään äitimme oikeaa synnyinseutua.  

Olen aina, pienestä asti kahdehtinut niitä lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka pääsevät käymään omien isovanhempiensa luona. Silloin vielä elossa olleen isoäitini tapaaminen oli mulle uskomattoman tärkeää, sillä en koskaan saanut tilaisuutta tavata isäni vanhempia, enkä äitini isää. En voi käydä mummolassa, tulla hemmotelluksi niinkuin ne joilla vielä ihanat isovanhemmat ovat, nauttia heidän herkullisista ruoista, kuulla heidän mielenkiintoisia tarinoita menneiltä ajoilta, enkä kokea sitä rakkautta minkä heiltä voisin saada. Poikaystäväni isovanhemmat asuvat tällä hetkellä vielä Suomessa, jonne menen aina ilomielin, kun vaan on aikaa. Vaikka he ovatkin hiljaisia, paljon elämässä kokeneita, mutta silti täynnä iloa olevia ihmisiä, saavat he mut tuntemaan itseni niin kotoisaksi. Ihankuin olisin omien isovanhempieni seurassa.


Tämä pikkuriiviöinen serkkuni oli välillä ihan mahdoton. Hurja hulivili, mutta silti tykästyin häneen kaikista hölmöistä tekosistaan huolimatta. Tämän pojan on siis aina saatava tahtonsa läpi, muuten maailma kaatuu hänen päällensä ja alkaa sellainen parkuminen, että meinaa oikeasti tärykalvot räjähtää!


Varsinainen shokki iski silloin, kun meille kerrottiin, että joidenkin perheiden kanssa asustelee ns. kodinsiivooja, joka auttaa kotiaskareissa, ruonlaitossa, muissa tarvittavissa asioissa sekä lastenhoidossa tarpeen tullen. Maassa on eräänlainen yritys, joka järjestää lisäapua tarvitseville, eli siis tarjoavat kotiapulaisia, jotka ovat joko muista maista tai ihan kotimaasta. Apulaiselle maksetaan kuukausittain sopivan kokoinen rahasumma ottaen huomioon sen, että he saavat asua perheen kanssa. Ne eivät ole mitään orjia, jos siellä nyt joku niin luulee. Heitä kohdellaan ihan samalla tavalla kuin omia perheenjäseniä. Meidän Surkew enomme kotona asusteli mukava Nepalilainen nainen, jonka nimi oli myös Nima. Meidän korvaan se oli niin huvittavaa, sillä meilläpäin Nima nimi esiintyy pelkästään pojilla. Hän oli erittäin ystävällinen, osasi yllättävän hyvin kurdinkieltä ja tuli todella hyvin lapsien kanssa toimeen. Aluksi tottakai vierastin asiaa, sillä olihan se mulle ihan uutta, että läheisteni ihmisten keskellä asustelee tuntematon nainen, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut tai jota en juuri tuntenut ollenkaan. Totuimme siihen ajatukseen kuitenkin yllättävän nopeasti.

Autonkuljettajat/henkivartijat saivat minut ja veljeni erityisen hämmilleen. Edellä mainitun enoni perheellä on neljä tälläistä, joille he maksavat myös kuukausittain palkkaa siitä, että he ovat täysipäiväisesti töissä viikon ajan. Ensin kaksi heistä on töissä ja tavoitettavissa koko sen 24 tunnin ajan jokapäivä. Viikon työputken jälkeen nämä kaksi töissä ollutta jäävät viikon lomalle ja kaksi muuta palaavat takaisin töihin heidän viikon lomaltaan ja näin he jatkavat työtahtiaan. Monesti kun lähdimme ulos serkkujeni kanssa, meidän mukaamme lähti yksi näistä ''henkivartijoista''. Hän vei meidät minne halusimme ja oli kanssamme koko sen ajan jonka vietimme ulkona. Itselleni tuli niin turvallinen olo etten ollut oikein huolestunut mistään. Hämmentävintä oli se, että henkivartija kantoi aina mukanaan asetta, mikä sai itseni tuntemaan ihan Hollywood staraksi, joka tarvitsee mukaansa oikein aseistettua henkivartijaa! :D


Korjautin mun ylioppilaslahjaksi saadun Mona-kultakaulakorun, joka on kirjoitettu äidinkielelläni. Se on mulle erittäin tärkeä, sillä sain sen äitiltäni lahjaksi ja arvokas, sillä se on ihan aitoa oikeaa kultaa. Äitini innostui tuhlamaan melkein koko omaisuudensa tuossa kultaliikkeessä, sillä hänen oli saatava kokonainen setti uusia koruja. Eikä tämä ollut mikään halpareissu. Itse vaihdoin mun vanhat kultakorut, joita en enään käyttänyt upeaan rannekoruun. Hintakin kirpaisi sen verran vähennyksien jälkeen, että meinasin sen jättää likkeen näyteikkunaan vailla omistajaa. Onneksi äitini sponssasi mua sen verran, jonka ansiosta kyseinen rannekoru komeilee tämän tyttösen kädessä tällä hetkellä. Rakastan sitä.


Pukeutuminen ei ollut mitään lempipuuhaani tuolla päin maailmaa. Pakkasin mukaani ihan vääränlaisia vaatteita, joista en käyttänyt melkein puoliakaan. Mulla oli joka ikinen kerta älyttömän kamala tuskahiki pukeutumiseni kanssa ulos lähtiessäni. Jouduin monesti tarkistuttamaan asuni äitilläni tai enollani, he sitten sanoivat saanko astua ovesta ulos sen näköisenä vaiko en. Monesti vastaus oli ei ja jouduin vaihtamaan vaatteeni, joskus jopa kahteenkin kertaan. Uskokaa tai älkää, mutta mun maximekot eivät kelvanneet, joko ne olivat selästä liian avonaisia tai olkapäät näkyivät liikaa. Ainoa pelastajani oli onneksi enoni vaimon vaatekomero, josta lainailin vaatteita melkein koko matkamme ajan. Arvatkaa kuinka hikisen ihanaa oli viettää joka ikininen paahtava +35-40 asteen kuuma hellepäivä farkuissa? Voin sanoa että se oli hirvittävin kokemus ikinä. Ymmärrän kuitenkin sen, että siellä pukeutuminen on hieman rajoitettua, eikä paljasta pintaa saa hirveästi näkyä. Ajattelin ehkä, että asiat olisi siellä pukeutumisenkin osalta muuttuneet parempaan ja avoimenpaan suuntaan, mutta väärin luulin. Monesti näyttäydyin ulkona farkuissa, t-paidassa/topissa ja sandaaleissa, mutta silti sain sellaisia katseita ja kovaäänisiä vihellyksiä miehiltä, että ihankuin nämä eivä olisi koskaan eläessään naispuolista ihmistä nähneetkään. Joten ihan hyvä vain, että mulla oli omat vaatepoliisit kotona kertomassa karun totuuden ja mielipiteen siitä mitä laittaa päälle välttyäkseni tällaisilta.

Onneksi mun vanhemmat eivät ole koskaan mun pukeutumistani millään lailla rajoittaneet, eivätkä he ole koskaan mun vaatetyylistä mitään pahaa sanoneet. Tiedän kuitenkin missä hyvän maun raja menee. Joku joskus multa taisi kysyäkkin, että miksi en käytä huivia ja mitä mieltä olen niistä? Meidän perhe ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta juuremme ovat sellaisesta kulttuuripiiristä, jossa suurin osa ihmisistä kuuluu islamin uskontoon ja ovat muslimeja. Me emme siis ole muslimeja, eikä mun tarvitse käyttää huivia. Huivin käyttö on naispuolisen ihmisen ihan oma henkilökohtainen asia. Haluaisin kuitenkin, että jokainen nainen voisi näyttäytyä ulkona ilman, että joutuisi peittämään hiuksensa uskontonsa takia. Kunnioitan kaikkia uskontoja ja ne kiinnostavat mua vaikken itse mihinkään uskokkaan. Mulla on paljon eri uskontokuntaan kuuluvia ystäviä, joilta olen paljon oppinut ja heiltä niihin littyvistä asioista kauheasti kysellyt.


Tämä isompi neitokainen, Shania on mulle erittäin rakas ja ikävöinkin näitä kahta prinsessaa ehkä eniten. Enoni perhe kuvassa näkyvien lapsiensa kanssa asuivat ennen naapurimaassamme Ruotissa, mutta päättivät muutama vuosi sitten muuttaa kotimaahamme. Serkkuni käy siellä englanninkielistä koulua, jossa hän on kehittynyt aivan uskomattoman paljon ja puhuu melkein paremmin enkkua kuin minä! Hän ikävöi Ruotsia niin paljon ja sanookin aina, että hän aikoo muuttaa takaisin heti kun hänellä on siihen mahdollisuus.


Mun oma pikku prinsessani! 


Yhtenä iltava vietimme upean ravintolaillallisen enoni vaimon isän vieraina. Ravintola oli tasokas ja ruoka oli erittäin maukasta. Kyseinen herra on kotikaupungimme johtavista henkilöistä, jolla on paljon päätösvaltaa siellä. Näimme miten he saapuivat paikalle kolmen muun luksus auton ympäröimänä sekä lukuisien henkivartijoiden saattamana jotka olivat täysin aseistettuina. En ollut nähnyt mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin, paitsi elokuvissa tietenkin.


Lähdimme käymään pääkaupunkiseudulle nimeltä Hawler, toiselta nimeltään Erbil, jonne halusimme päästä shoppailemaan. Siellä on kuulemma paremmat ostomahdollisuudet, jonka perään lähdimmekin. Kävimme kahdessa suuressa ostoskeskuksessa, Family Mall:issa sekä Majdi Mall:issa, jotka eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna shoppailuparatiisiin nimeltä Lontoo. Nappasin kuitenkin muutaman vaatekappaleen Mangosta ja toin Timolle tuliaiseksi Leviksen liikkeestä kaksi t-paitaa. Yllätyin, että törmäsin tuttuihin liikkeisiin, mutta se jäikin melkein vain näihin kahteen, hahaha! Vietimmä koko päivän Hawlerissa, joka oli todella uuvuttavaa, sillä lähdimme varhain aamulla ja olimme kotona vasta kahdeltatoista yöllä.


Kerjäläisiin törmättiin lomamme aikana melkein jokapäivä. En uskaltanut ottaa heistä kuvia, sillä jo pelkästään heihin katsominen sai mut kamalan surulliseksi ja kylmille väreille. Kuvassa nainen kerjää rahaa auttaakseen miestään, joka on menettänyt molemmat kädensä. En pystynyt edes katsomaan, kun enoni antoi rahaa tämän kyynelien valloittaneen naisen kätösiin, tuntui niin pahalta. Tällaiset asiat saavat oikesti pohtimaan ja miettimään omaakin elämää. Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä itsellä jo on ja tajuta se, että kaikilla ei ole ehkä niin helppoa kuin itsellä. Ei sitä arkielämässä aina muistakkaan, mutta reissunpäällä tämä kolahti tajuntaani oikein kunnolla. 


Kotikaupunkiamme Suleymaniaa ympäröi komeat vuoret, joita kutsutaan nimellä Azmar. Viimeksi kun kävimme siellä, se näytti niin upealta ja kauniilta. Tänäkin vuonna se oli yhtä upea, mutta paikalliset ovat pilanneet sen kauneuden totaallisesti. Roskanneet koko alueen melkein täyteen ja jatkavat sitä yhä edelleen. Ei heitä kiinnosta paikan yleissiisteys. En voi ymmärtää miten sydämettömiä ihmiset voivat olla?

Menimme vuorille ehkä vähän huonoon aikaan, sillä hiekkapöly oli ärsyttämässä kuvien ottojani, mutta onneksi sain edes muutaman hyvän otoksen siitäkin huolimatta.


Meillä on erittäin suuri suku, siis aivan älyttömän suuri, että päätin jo ihan tämän postauksen aloittaessani, etten lähde esittelemään teille yksikerrallaan kuvissa esiintyviä sukulaisiani. Saisin aikaan sellaisen määrän teksitä, että nukahtaisitte varmaan juuri tämän virkkeen jälkeen, joten säästän teidät tältä. Aikaisemmin mainitsin, että äitini perheeseen kuuluu 12 sisarusta, yhteensä mummini synnytti tähän maailmaan 13 lasta, joista yksi on äitini, viisi tätiäni ja seitsemän enoani. Kaikki ovat naimisissa ja melkein kaikki ovat perustaneet suurehkon perheen. Moni serkkuni on mennyt jo naimisiin ja hekin ovat perustaneet myös oman perheen, osalla taas on perheenlisäys vasta tulossa. Harmittaa etten voi kokea näitä elämän suuria sekä pieniä iloja heidän kanssaan. Asuisipa täällä edes muutama serkkuni, jotka voisin hemmotella piloille tai edes joku äitini sisaruksista, joiden kanssa voisimme viettää enemmän aikaa. Tuntui kuitenkin aivan ihanalta olla omien sukulaisten keskellä ja nauttia heidän seurastaan.


Viimeisenä päivänä lähdimme serkkujeni kanssa ostoksille ja syömään mielestäni ehkäpä koko kotikaupungimme parhaimpaan ravintolaan nimeltä Chalak's Place. Se oli erittäin erooppalaisen oloinen ja tyylinen, jonka takia mä ehkä siihen ihastuinkin. Ravintolan omistaja on aikoinaan asunut Ranskassa ja muuttanut takaisin kotimaahamme perustamaan tämän kyseisen ravintolansa, jolla on kuulkaas nyt jo neljä tähteä! Ravintolan omistaja on enoni erittäin hyvä ystävä ja työntekijät ovat puolestaan serkkujeni ystäviä. Ihanan palvelun myötä kurnivat masumme saivat taivaallista pastaa ja jälkkäriksi suklaakakkua jäätelön kanssa.



Viimeiset tunnit olivat erittäin haikeita, päästin jopa kyyneleetkin valumaan. Kaikista vaatekriiseistä ja erityisesti mun kamalasta oksennustaudista huolimatta, sisälläni halusin vielä jäädä ja nähdä lisää. Suuri ikävä on takaisin, mutta ehkä tämä reissu riitti nyt toistaiseksi. :)



12 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus! Ja toi sun röyhelöinen maximekko on upea :-)

    fashioninmyheart-essi.blogspot.fi

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus! <3 Olen itse kotoisin Turkista ja kaikki tämä mitä luin kuullostaa niin omalta suvultani/perheeltäni, että tuli kotoisa olo tässä näitä kuvia katsellessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon upeus <3

      No voin vain uskoa. Meidän kulttuurit onkin melko samanlaiset, joten tiedän millaiset tunteet tämä postaus sussa varmastikkin herätti :)

      Poista
  3. Kiitos tästä postauksesta, mahtavaa päästä kurkistamaan toiseen kulttuuriin! Ja kaikki noi ruoat näyttää niiiin hyviltä :).

    Toisaalta varmaan myös vaikeata kun sukulaiset asuvat niin kovin kaukana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilo on kokonaan mun puolellani! :')

      Onhan se vaikeaa, mutta sen kanssa on vain elettävä. Onneksi mulla asuu sukulaisia täällä euroopassakin. Mutta jos saisin päättää, niin haluaisin kaikkien sukulaisteni asuvan lähempänä, jotta voisimme olla tiiviimminen tekemisissä. :)

      Poista
  4. Mun on pakko kysyä missä tämä ns. "Kurdistan" sijaitsee? Ainakaan virallisesti sellaista valtiota ei ole olemassa ja kurdithan asuvat Turkista, Irakista, Iranista ja Syyriasta koostuvalla alueella. Te olitte ilmeisesti Irakin "Kurdistanissa"? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot täysin oikeessa! :) Olisi pitänyt tästä mainita, mutta unohdin kyllä aivan kokonaan!

      Kurdistan ei ole virallinen maa, niinkuin sanoit ja se koostuu juurikin noista mainitsemistasi maista. Ja kyllä, oltiin Irakin Kurdistanissa, siellä pohjois puolella. :)

      Poista
  5. Ihana postaus Mona,tuli niin ikävä takas ku kattelin noita kuvia,on se kyllä kaunis maa <3

    Olen itsekin kurdilainen ja kotoisin Iranin kurdistanista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että tykkäsit <3

      Oon samaa mieltä sun kanssas, todellakin on kaunis:) Sepä hassua! Oon meinaan itse puoliksi myös iranin kurdi, persian kieli ei puolestaan ole vahvimpia osa-alueitani, mutta ymmärrän sujuvasti ja puhuminenkin sujuu ihan hyvin sössötyksen kera! :D

      Poista
  6. Tämä oli mielenkiintoisin blogipostaus mitä olen lukenut pitkään aikaan, kiitos siitä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana kuulla! Kiitos itsellesi <3

      Poista

Muistathan jättää kommenttia, toiveita, ehdotuksia tai muuta ihanaa! ;)


Yhteydenotot: beyondwords@hotmail.fi